Maaliskuu ja huhtikuun suunnitelmat

Maaliskuu oli kaikin puolin kirjaton kuukausi minulle. Tai ei nyt niinkään kirjaton, pikemminkin romaaniton. Hautauduin vanhojen sanomalehtien, osoitekalenterien ja naisten työllistymisen maailmaan kirjoittaessani kandidaatin tutkielmaani. Kaikista vastoinkäymisistä (sekaisin mennyt excel-taulukko, kamppailut ruotsinkielen kanssa ja huono aikataulutus) huolimatta sain palautettua loppujen lopuksi tutkimukseni ajoissa.

Tässä kuussa luin loppuun kolme kirjaa:
The Unexpected Everything, Morgan Matson
Simon vs. the Homosapiens Agenda, Becky Abertalli
Spoon River antologia, Edgar Lee Masters

Toivottavasti kaikista näistä saisin jossain vaiheessa kirjoitettua postaukset, mutta rästissä on vielä monta tammi- ja helmikuultakin. Ehkä huhtikuussa olisi vihdoin aika ottaa kiinni näitä hommia.

Minna Canthin päivänä päättyi feministinen lukuhaaste, jonka koontia en koskaan saanut kirjoitettua juuri viimeisten kandikiireiden takia. Ehdin kuitenkin lukea neljä kirjaa haasteeseen, sekä listata Netflixin feminististä tarjontaa.

Huhtikuun alku tulee olemaan toiminnan täyteistä aikaa, kun sunnuntaina suuntaamme viikon opintomatkalle Pietariin. Blogihiljaisuutta en välttämättä ennusta, sillä voihan olla, että aikaa postauksien kirjoittamiseen löytyy yllättävistä paikoista. Samalla pitäisi myös kandin korjausajan puitteissa viilailla tutkimus arvosteltavaan kuntoon, ja lomailla vanhempien luona Helsingissä.

Luultavasti aikaa kirjoille löytyy enemmän, ja lukulistalla onkin jo muutama teos:
Audible-hankinnat Illuminae ja Falling Kingdoms, matkalukemiseksi hankittu The Almost Nearly Perfect People, sekä kesken jäänyt Tummien perhosten koti. Myös joukko kevään uutuuksia on edelleen lukematta, niistä ehdottomasti innokkaimmin odotan Punaisen kuingattaren jatko-osaa Lasinen miekka. 

En ole vähään aikaan kirjoittanut näin kehnoa koostetta kuukaudesta, mutta maaliskuun kiireet eivät tuoneet juuri kirjallista sisältöä elämääni. Ehkä seuraavat viikot inspiroivat taas bloggaamaan uudella innolla, kun vappu ja kesäloma häämöttävät kulman takana.

Kirjalliset synnit

Elokuussa julkaisin blogini historian ensimmäinen pohtivan bloggauksen (löytyy täältä). Olin nimennyt sen enteilevästi Pohdintaa N:o 1., ja nyt vihdoin, reilut puoli vuotta myöhemmin sarja saa jatkoa. Mietinnässä on, tulisiko tällaisesta pohtimisesta tapa, kenties kerran kuukaudessa, mutta mitään varmuutta ei vielä ole.
Tässä kuitenkin, pohdintaa osa 2: Kirjalliset synnit!

Viime aikoina olen tarkastellut "kirjatottumuksiani" normaalia kriittisemmin. Kaikki lähti aikalailla siitä, että pitkälti jokaisella tasaisella pinnalla asunnossani on vähintään kolmen kirjan pino. Ei tilanne oikeastaan muuten olisi edes niin paha, jos se muistuttaisi enemmän TÄTÄ, kuin tätä:

Vuoden alusta saakka aihetta pyöriteltyäni päätin nyt kirjatulvan inspiroimana listata muitakin kirjallisia syntejäni. Sellaisia, jotka ovat varmasti enemmän tai vähemmän samaistuttavia myös muiden lukijoiden parissa. Ja niitähän tosiaan alkoi löytyäkin. Intertekstuaalisuuden nimissä pitäydyn kuitenkin seitsemässä kaikista suurimmassa kirjallisassa synnissäni.

1. Ostan liikaa kirjoja

Eikö me kaikki. Kun lukemattomien kirjojen pino ei ole kutistunut enää moneen vuoteen, on syytä hetkeksi istua arvioimaan viimeisimpien kirjahankintojen tarpeellisuutta. Ja ehkä pohtimaan sitä, kuka joutuu joskus hamassa tulevaisuudessa mahdollisesti muuttamaan kaikki ne sivut asunnosta toiseen. Mutta edes se ei yleensä estä eksymästä nettikirjakauppaan, ja kenties klikkaamaan muutaman kevään uutuuden ostoskoriin. Koska itselläni odottaa jo seuraavat neljä kirjaa tilaamistaan, ei tämä itsetutkiskelu oikeastaan mitään lopulta hyödyttänyt.

2. Pidän harvoin klassikoista

Klassikko. Sana, joka kertoo siitä, että valtaosa on pitänyt siitä kirjasta. Kriitikoiden ylistämää tekstiä, johon viittaaminen varmasti nostaa äidinkielen yo-kokeessa pisteitä. Kukapa ei rakastasi järkälemäisiä kuvauksia yläluokan elämästä Napoleonin sotien aikaan, surullisia loppuja ja onnettomia ihmiskohtaloita.
         En minä. Mutta kun niin moni muu pitää. Välillä tuntuukin, ettei lukijana ole ymmärtänyt täysin kirjallisuuden hienoutta, kun Muodonmuutos jää sadatta kertaa kesken, eikä Hemingwayn kirjoitustyyli saa aikaan ihailevaa huokausta. Ehkä joku päivä vielä...

3. Alotan liikaa kirjoja yhellä kertaa

Mikään ei ole parempaa, kuin 15 keskeneräistä kirjaa yhdellä kertaa. Jostain syystä, kirjojen lopettaminen on niin paljon vaikeampaa, kuin niiden aloittaminen. Joskus ei ole oikealla tuulella sille kirjalle, mitä parhaillaan lukee, minkä takia on parempi vain aloittaa uusi. Sitten sekään ei oikein iske, ja sitä huomaa vaeltavansa kirjahyllyn ääreen jälleen kerran. Pahimpina lukujumi aikoina tämä toistuu niin usein, että pinosta tulee valtava. Tarpeeksi odoteltuaan, ne ensimmäiset puoleen väliin luetut kirjat eivät sitten enää kiinnostakaan. Kirjanmerkki pois, ja palataan asiaan.




4. En koskaan lue sarjoja loppuun

Liian monta keskeneräistä kirjaakin pahempi tapa minulla on sarjojen kesken jättäminen. Ei edes sen takia, että sarja ei kiinnostaisi, vaan ihan vaan sen takia, että kahden osan välillä lukee ihan eri tyyppisen kirjan, sitten toisen, ja hiljalleen harhautuu kauemmas ja kauemmas siitä sarjasta jota alunperin luki. Viimeisen muutaman vuoden aikana, en ole saanut luettua kuin kolme sarjaa loppuun. Kolme.
          Vähän hävettää, mutta otin havainnollistavan kuvan siitä, miten monta sarjaa odottaa vielä lopetustaan. Tässä kohtaa täytyy ottaa huomioon lieventävät asianhaarat; kaikkia en tule koskaan lukemaankaan loppuun, ja joistain ei ole vielä seuraavaa osaa julkaistu.

5. Säästelen kirjoja liian pitkään lukemattomina

Tämä on seurausta oikeastaan kaikista edellisistä synneistäni. Kun luen arvostelun tai hehkutuksen kirjasta, josta tosiaan voisin pitää, aika usein hankin sen käsiini. Sitten alan miettimään, ettei nyt ole juuri oikea aika lukea sitä kirjaa. Minkä seurauksena viivyttelen sen lukemista, kunnes a) kiinnostukseni katoaa, tai b) tarina ei ole enää relevantti oikeastaan millään mittapuulla. Tämän seurauksena päädyn lukemaan paljon kirjoja, joiden genre oli muodissa kolme vuotta sitten, eikä kukaan varmasti enää halua kuulla niistä mitään. Tai sitten se superhyvä kirja paljastuukin pettymykseksi, josta olisin luultavasti pitänyt paljon enemmän silloin, kun alunperin sen hankinkin.

6. Koirankorvat

Älkää heittäkö millään! Varmaan jokaisen kirjarakastajan suurin deal breaker, pet peeve, turn off. Sivujen kulmien taittaminen. Ja ihan totta, niin se on minunkin. Tai oli. Pitkään. Katsoin pahalla jokaista taitettu kulmaa, ja saatoin joskus katsoa paheksuen jos joku jäi kiinni itseteossa. Mutta hiljalleen huomasin itsekin tekeväni sitä. Aluksi ihan varovaisesti, siten, että suurta vahinkoa ei tapahdu. Sitten tilanne vain alkoi eskaloitumaan, ja nykyään paras tapa merkata tärkeä kohta on kääntää sivun kulma. En käytä tätä edes kirjanmerkkinä, vaan muistutuksena kohdasta johon haluan palata. Pahoittelen kaikkien tekojeni puolesta, mutta en aio lopettaa. 

                                  

7. Olen koukussa juonipaljastuksiin

Jokainen, joka on seurannut minua joko blogin kautta tai somessa, on varmasti jo huomannut, että en kaihda juonipaljastuksia. Lukiossa kaikki varmaan vihasi minua, kun Game of Thronesin kolmannen kauden alussa ilmoitin tietäväni mitä sarjassa tulee tapahtumaan. En voi katsoa elokuvaa, ellen edes vähän tiedä mitä tapahtuu. Ja kirjojen kohdalla päädyn viimeistään sivun sata kohdalla silmäilemään viimeiset viisikymmentä sivua läpi. Haluan olla henkisesti valmis menettämään jälleen yhden suosikkihahmoistani. Toisaalta, aika ajoin tämä tapa tappaa kaiken innostuksen jatkaa eteenpäin. Minulla on edelleen yksi tv-sarja kesken, koska kuulin että sarja loppuu päähenkilön kuolemaan. Parempi elää ajatuksessa, ettei se koskaan tapahtunutkaan, kun itse en kokenut sitä.

Onko samoja syntejä muillakin? Ja jäikö joku keskeinen kirjallinen synti kenties mainitsematta?

Feministin Netflix

Viimeisen reilun vuoden aikana lukuharrastukseni suurin uhka on ollut Netflix. Ja vaikka lukutavoitteeni saavuttaminen lähestyy hyvää vauhtia, olen taas alkanut viettää enemmän ja enemmän aikaa dokumenttien ja tv-sarjojen parissa. Sirrin feministisen lukuhaasteen innoittamana päätin jakaa myös yhden ei-kirjallisen kokemuksen, ja suositella kaikille aiheista kiinnostuneille muutamia Netflix-dokumentteja haasteeseen liittyen.

En mene lupaamaan, että näitä olisi vielä nähtävissä huomenna, tai kuuden kuukauden päästä, mutta tässä tämän hetken Netflix-tarjonnasta uudelle, ja vähän vanhemmalle feministille (lähinnä) dokumenttisuosituksia.

The Mask You Live in:
Dokumentti, joka käsittelee hypermaskuliinisuuden, sekä noin yleisesti, maskuliinisen kulttuurin haitallisuutta pojille ja miehille. Siinä käsitellään kattavasti esimerkiksi puhumattomuuden kulttuurin seurauksia, mutta myös ratkaisuja ongelmiin. Valitettavan usein unohdettu aihe, kun keskustellaan feminismistä, mutta mikä ainakin itseäni on alkanut kiinnostamaan yhä enemmän ja enemmän. Suosittelen myös tutustumaan sukupuolentutkimuksen termiin kriittinen miestutkimus, jos tämä aihe kiinnostaa.
 The Mask You Live in on palkittu useilla elokuvafestivaaleilla, ja sen ohjaaja, Jennifer Siebel Newson on ollut mukana tekemässä kolmea muutakin tällä listalla olevaa dokumenttia. (The Hunting Grounds, Miss Representation ja Invisible War).Traileri

The Hunting Ground:
(Suomeksi Uhka kampuksella) Dokumentti, jossa pureudutaan Yhdysvalloissa, yliopistojen kampuksilla tapahtuvaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Siinä ääneen pääsevät uhreiksi joutuneet naiset sekä miehet, yliopiston henkilökunta, sekä kaksi nuorta naista, jotka päättivät nostaa kanteen entistä yliopistoaan vastaan. The Hunting Ground kaikkea muuta kuin onnellinen dokumentti, vaikka jonkinmoista inspiroivuutta siinä kuitenkin on. Traileri


She's Beautiful When She's Angry
Yhdysvaltain modernin naisasialiikkeen synnystä kertovassa dokumentissa haastatellaan toisen aallon feministejä, jotka ovat 1960- ja -70-luvuilla vaikuttaneet naisten oikeuksien vapautumiseen. Kiinnostava historiallinen katsaus feminismin niihin vaiheisiin, joita nykyään käsitellään (ainakin omasta mielestäni) yllätävän vähän. Mukavan kevyt, vaikka asiarikas katselukokemus esimerkiksi The Hunting Groundin vastapainoksi. Traileri

Miss Representation

Jälleen yksi Jennifer Sibel Newsonin dokumentti, jossa keskustellaan teinityttöjen kanssa median tarjoamasta naiskuvasta. Lisäksi pohditaan positiivisten roolimallien merkitystä sekä median mahdollisuuksia vahvistaa tätä kuva, nykyisen yksipuolisten ja kyseenalaisten mallien sijasta. Elokuvan "taglinenä" toimii "et voi olla sitä, mitä et näe" ("You can't be what you can't see"), ja ehdottomasti tämän listan voimaannuttavin dokumentti! Traileri

Matt Shepard is Friend of Mine
Toinen, aiheeltaan ei niin kevyt dokumentti, kertoo homofobian seurauksena murhatusta Mathew Shepardista. Tapaus nostatti kohun Yhdysvalloissa, ja nosti aiheen suuren yleisön tietoisuuteen. Dokuementin tavoitteena on kertoa ihmisestä tapauksen takana, mitä muuta Mat Shepard oli kuin raa'an henkirikoksen uhri. Saatoin itkeä melkein yhtä paljon kuin Bridegroomia katsoessani, joten herkempien kannattaa varata nenäliinoja matkaan. Traileri

Iris
Seuraavana katselulistallani tulee olemaan edesmenneen Albert Mayslesin dokumentti 'Iris', joka kertoo 95-vuotiaasta muoti-ikonista, Iris Apfelistä. Viime aikoina olen törmännyt Apfelin persoonaan useammin mediassa, ja olen kiinnostunut kuulemaan enemmän hänestä. Muoti-ikonina, ja jonkinmoisena edelläkävijänä hän sopii hyvin tähnkin feministilistaukseen. Traileri

+ Ei enää Netflixissä:
The Invisible War
Hyvin saman tyyppinen dokumentti kuin The Hunting Ground, lukuunottamatta sitä, että tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain armeijaan. Seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneiden kokemuksista rakentuvassa tarinassa seurataan armeijan oikeuslaitoksen toimia, ja luodaan katsaus järkyttävän kokoisiin tilastoihin. Suomalaisen silmin armeijan oikeusjärjestelmä tuntuu lähes yhtä käsittämättömältä, kuin yliopistojen kehotukset jättää raiskausket ilmoittamatta. Jos haluaa feministiraivoa, suosittelen tätä lämpimästi. Traileri

Onko muita Netflix-dokumentteja joita suosittelisit? Oletko nähnyt, tai aiotko katsoa joitakin näistä mainitsemistani?

Kuvat: IMDb, IMDb, The Representation Project, IMDb, IMDb & IMDb

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Sodassa ja rakkaudessa on kirja, jonka kanssa kamppailin pitkään. Aloitin sen kuuntelemisen englanniksi äänikirjana Audiblessa tammikuun ensimmäisenä päivänä, ja kului miltei puolitoista kuukautta, ennen kuin lopulta sain sen päätökseen. Olen valittanut siitä Twitterissä, Goodreadsissa ja varmasti tulen valittamaan tässä postauksessakin.

* * * * *

Kun toinen maailmansota julistetaan alkaneeksi Englannissa, 18-vuotias Mary North ilmoittautuu heti vapaaehtoiseksi. Hän elättelee toiveita hohdokkaasta vakoojan pestistä eikä into laannu vielä silloinkaan, kun hänet laitetaan opettamaan Lontooseen pommitusten ajaksi jääneitä lapsia: värillisiä, köyhiä, jollain tavoin vammautuneita.  

Toisella puolella Lontoota Tom Shaw on päättänyt jättää koko sodan väliin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä Tomin järkytykseksi hänen paras ystävänsä Alistair ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Sotaa ei voi paeta kukaan – ei pommien moukaroimassa Lontoossa eikä vihollisten piirittämällä Maltan karulla saarella.

* * * * *

Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa kuunteleminen oli yksi tunteiden vuoristorata. Eikä minulla ole varmasti kovinkaan paljoa sanottavaa siitä. Tai on, mutta ne asiat ovat pitkälti itse lukukokemuksesta, ei niinkään kirjan toteutuksesta. Joten luvassa on enemmän siihen painottuva postaus tällä kertaa. Ensimmäisenä kuitenkin kehu, englanninkielisen kirjan nimi, Everyone Brave is Forgiven, on ehkä yksi parhaimmista nimistä, joihin olen törmännyt.

Kokonaiskuva Cleaven kirjasta on tylsä. Kirja on, varsinkin äänikirjana, pitkä, ja vauhdiltansa polveileva. Kerronta on verkkaisaa, ja kuvailultaan yllättävän raskasta. Välillä tuntui, että joissain kohdissa tarinaa viivyttiin aivan liian kauan. Sodassa ja rakkaudessa on pitkälti hahmopainotteinen romaani, jossa tapahtumat eivät ole läheskään niin suuressa roolissa. En jaksanut oikeastaan kiintyä päähenkilöihin, vaikka Alistairin ja hänen upseeritoveri Simonsin ystävyydestä oli hauska kuulla. Niin paljonkin, että olisin toivonut sitä enemmänkin, muiden kertojien sijasta.

Sodassa ja rauhassa muistutti siitä, miksi luen harvoin toiseen maailmansotaan sijoittuvia kirjoja. Tietyt piirteet toistuvat niissä lähes yhtä usein kuin YA-kirjallisuudelle tyypilliset piirteet YA-kirjallisuudessa. Kuolema, kurjuus ja kurjuus, ovat aikalailla kantavana teemana Cleaven kirjassa, jotka molemmat esiintyvät yleensä juuri sotaromaaneissa Vaikka takakansi lupasikin "elämän puolella olevan kertomuksen rakkaudesta (- -)" jäin kaipaamaan juuri näitä ominaisuuksia. Tuntui, että kaikilla menee enemmän tai vähemmän huonosti, mikä kyllä kuuntelijana masensi itseäkin.

Kaikesta tyytymättömyydestäni huolimatta, huomasin olleeni koko kirjan ajan enemmän tai vähemmän tunteella mukana kirjan tapahtumissa. Jossain vaiheessa teki mieli paiskata puhelin ikkunasta juonenkäänteen takia, sitten innostuneena teki mieli jakaa maailmalle tieto onnellisesta käänteestä. Kesken kirjan luettu spoileri paljastuikin vääräksi, olin enemmän kuin onnellinen. Olen harvoin näin mukana tarinassa, joten siitä täytyy Chris Cleavelle nostaa hattua.

En ole vähään aikaan kirjoittanut näin sotkuiselta tuntuvaa postausta. Sodassa ja rakkaudessa on kirja, jolta en osannut odottaa oikeastaan mitään. Vaikka toteutuksesta ja tarinasta en välittänytkään, se kuitenkin onnistui jollain tavalla heittäytymään tunteella mukaan, ja kiinnostumaan muutamista hahmoista. Tarinan olisi voinut kirjoittaa puolet lyhyempänä, loppu olisi voinut tarjota enemmän vastauksia ja hahmoista tehdä hieman mukavampia. Mutta ainakin alkuperäinen nimi on kaunis, ja löysin yhden, yhtä kauniin lainauksenkin!

“This was how a kind heart broke, after all: inward, making no shrapnel.”

* * * * *

XX
Everyone Brave is Forgiven 
Kustantaja Simon & Schuster, suom. Gummerus
Julkaisuvuosi 2016 (alkup. 2016)
Äänikirja
Englanniksi
Sivuja 418 (12h 35min)
Kuva Simon & Schuster, lainaus Gummerus

Elina Pitkäkangas: Kuura

Tiedättekö, kun on niitä kirjoja, joiden olemassa olon tietää, mutta jotenkin ei vaan koskaan saa aikaiseksi ottaa, ja lukea kyseistä kirjaa? Kuura on minulle ollut yksi niistä. Twitterissä törmään siihen harvase päivä, ja jotenkin olen onnistunut välttelemään näinkin kauan kyseisen kirjan lukemista. Joten, kun olin piipahtamassa Helsingissä, kävin lainaamassa tämän kirjastosta, ja otin mukaani junaluettavaksi. 

* * * * *

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

* * * * *

Jos kärsin Jäähyväiset aseille postausta kirjoittaessani, niin voin sanoa, että Kuuran kohdalla tilanne ei todellakaan ollut niin. Sormet syyhyten pyörittelin päässä kaikkea mahdollista mitä voisinkaan tästä sanoa, minkä takia täytyy toivoa, ettei tästä tulee kovin pitkää ja epäselvää postausta. 

Koska olen erittäin innoissani. Minulla ja suomalaisilla ihmissusiaiheisilla nuortenkirjoilla on pitkä ja onnellinen historia yhdessä (on mahdollista, että luen Kesytöntä parhaillaan kolmatta kertaa), ja voin ilokseni sanoa, ettei Kuura aiheuttanut säröjä tähän suhteeseen. Muutenkin olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että ihmissudet sopivat kirjallisuudessa paljon paremmin Suomeen ja suomalaisuuteen kuin muut taruolennot. Ehkä joulupukkia lukuunottamatta.

        Täytyy myöntää, että ennen kuin aloitin lukemaan Kuuraa, minua hieman huolestutti olisivatko se ja Kesytön samanlaisia kirjoja. Kaikille epäilijöille kuitenkin voin vakuuttaa, ettei siihen ole huoleen, vaan nämä tarinat kyllä erottaa toisistaan. Helposti.

Elina Pitkäkangas on onnistunut kirjoittamaan kirjan tyylillä, joka todella lämmittää minun sydäntäni.  Se on mukaansatempaavaa ja vauhdikasta, koukuttavaa ja kohdeyleisöllensä sopivaa. Vaikka joskus sanotaan, että kirjojen täytyisi olla mahdollisimman "aikaneutraaleja", mikään ei ole parempaa, kun 350 sivua täynnä populaarikulttuuri viittauksia ja memejä siellä täällä. Muutenkin jotenkin tuntuu, että näin "teknisiltä" ominaisuuksiltaan Kuura on ihan kelpo kirja. Suomalaisia kirjoja lukiessa on tottunut siihen, että kaikki hahmot puhuvat kirjakieltä, joten hetken aikaa meni totutellessa enemmän puhekieliseen dialogiin, joka lopulta toimii niin hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat ihaltavan inhimillisiä. Motiiveiltaan, sekä paikoitellen kyseenalaistenkin valintojensa kanssa he ovat lähestyttäviä, vaikkei läheskään aika kaikista mielyttävimpiä. Inka ei välttämättä valloittanut sydäntäni, ja Aaron tuntui jotenkin etäiseltä. Kirjassa on kuitenkin vahvoja sivuhenkilöitä, jotka tasapainottivat päähenkilöiden puutteita. Ihmissuhteiden kirjo - ystävyys, rakkaus, sukulaissuhteet ja enemmän kasuaalit, fyysiset suhteet - on myös mukavan lisä kirjan vahvoihin puoliin.

Kuurassa on toki pieniä puutteitakin. Hahmojen paikoittainen häiritsevyys, sekä se, että jäin kaipaamaan pieniä "hengähdystaukoja" juonessa. Välillä tuntui, että juoni kulki eteenpäin sellaisella ryminällä, ettei aina ihan ehtinyt pysymään mukana. Lopun tapahtumat ovat ohi nopeammin, kuin niitä ehtii edes ajatella. Lopun tehokkuutta varmasti hieman syö myös sen väkivaltaisuus, mikä ainakin minulle tuli yllätyksenä. Ei välttämättä huonona sellaisena, mutta en osannut sitä oikeastaan olettaakaan. 

Kuura on jälleen kerran yksi sellainen nuortenkirja, joka onnistuu välttämään kaikki pahimmat genrelle tyypilliset kliseet, ja sen takia olemaan hyvin omalaatuinen ja yllättävä lukukokemus. Aiemmista lukemistani nuortenkirjoista poiketen Kuurassa on paljon seksiä, väkivaltaa sekä alkoholia, jotka tuovat tarinaa lähemmäs sen päähenkilöiden ikäisten lukijoiden ikää, kuin normaalisti samaan genreen kuuluvat kirjat.

      Somessa ja blogeissa käydyn keskustelun perusteella en uskaltanut odottaakaan suuria pettymyksiä. Vaikka ensimmäinen kirja ei loppunutkaan sellaiseen tajunnanräjäyttävään cliffhangeriin, lopusta jäi mukavan odottavan tunnelma, joten varmasti tulen jatkamaan seuraavankin osan pariin.

* * * * *

XXXX

Julkaisuvuosi 2016

Kustantaja Myllylahti
Kirjastosta
Suomeksi
Sivuja 355
Kuva minä, lainaus Myllylahti